Red Diadem´s Baron ”Dixi”

Dixi KoiraNetissä

Dixi – elämäni ensimmäinen Airedale. Dixi oli jo 7-vuotias, kun hän saapui meille.  Kutsuimme Dixiä ”sosiaalitapaukseksi”, sillä meidän luotamme se sai jo kolmannen kodin.

Meillä oli ollut ”lainakoirana” enoni lyhytkarvainen saksanseisoja, joka vietti meillä viikonloppuja. Olin jo pitkään toivonut omaa koiraa, mutta vanhempani olivat sen kieltäneet. Eräänä päivänä sitten vanhempani saapuivat kotiin ja heillä oli mukana tämä iso ja erittäin karvainen koira. Ihmettelin, että mikäs tapaus tämä nyt on. Äitini oli nähnyt Dixin töissä ollessan ja ihmetellyt, että mikä tämä iso karvainen rontti on, joka makaa pitkin pituuttaan lattialla. Viereiseltä sohvalta oli kuulunut, että se on vaikka sinun koira. Dixin silloinen omistaja ei voinut sitä enää pitää, koska Dixi ulvoi yksin ollessaan ja kerrostalossa se ei käynyt päinsä. Äiti kävi sitten hakemassa isän ulkoa koiraa katsomaan. Isä istahtaessa sohvalle, Dixi kömpi syliin. No, koira sitten tuli meille.

Tullessaan Dixi oli erittäin karvainen, karvat olivat noin 10 cm pitkät kauttaaltaan ja koira painoi n. 40 kiloa. Innoissamme ulkoilutimme Dixiä ensimmäisen viikonlopun aikana runsaasti, jonka seurauksena sille tuli rasitusvamma toiseen etutassuun. Tämän jälkeen otimme yhteyttä Dixin kasvattajaan, joka käskikin laittaa sen heti laihdutuskuurille.

Kissamme Mökö ei ollut kovin tyytyväinen, kun tuollainen karvainen otus tuli hänen rauhaansa häiritsemään. Dixi pelkäsi Mököä, mutta kerran Dixi nappasi sitä niskasta kiinni ja ravisti, koska Mökö oli tullut liian lähelle hänen ruokakippoa. Toista kertaa Dixi ei ottanut Mököä enää kiinni ja ne elivät suhteellisen sulassa sovussa. Ne saivat aina yhtä aikaa ruoan ja Dixi oli aina ensimmäisenä syönyt. Sitten se kiersi olohuoneen, eteisen ja keittiön väliä odotellen, että Mökö oli syönyt ja hän pääsisi nuolemaan kupin puhtaaksi. Koskaan Dixi ei mennyt Mökön kupille, jos Mökö oli syömässä.

Kävimme Dixin kasvattajan luona näyttämässä koiraa ja samalla trimmauksessa. Veimme sinne hyvin karvaisen otuksen ja takaisin kotiin toimme hoikan, karvattoman koiran. Kotiin tultuamme Mökö juoksi kauhuissaan karkuun, että joko taas uusi, mutta kun Dixi aloitti normaalin touhuamisensa, totesi Mökökin, että sama vanha hurtta se on.

Vuoden kuluttua Dixin saapumista, tuli taloon 9 kuukauden ikäinen lakelandinterrierityttö Muumi. Dixi hyväksyi Muumin heti, eikä Muumikaan kapinoinut Dixiä vastaan, koska se oli koko pienen ikänsä ollut airisten ”alaisuudessa”. Airis olikin sitten ainoa rotu, jolle Muumi koskaan vapaaehtoisesti alistui… Dixin ja Muumin leikkiä oli huvittavaa katsoa: Muumi juoksi ympäri taloa ja Dixi hypähteli paikallaan aina siihen suuntaan katsoen, josta Muumi oli tulossa. Myös lenkillä oli rauhallista, ainakin Dixin puolelta. Muumi piti sitten huolta siitä, ettei muut koirat tulleet liian lähelle, Dixi tyytyi katsomaan vierestä. Joskin hän kyllä mielummin juoksi kotiin, jos Muumi alkoi kovastikin rähisemään.

Dixi oli oikea persoona, niin kuin varmasti oma airis on jokaisen omistajan mielestä. Nämä luonteenpiirteet vain voimistuivat, mitä vanhemmaksi hän tuli. Dixi tiesi varmasti mitä halusi ja kenestä se piti. Jos ei naama miellyttänyt, Dixi kyllä ilmaisi asian hyvin pontevasti. Jos lenkillä Dixi halusi mennä toiseen suuntaan kuin taluttajansa, se odotti niin pitkään, kunnes taluttaja myöntyi hänen suuntaansa. Eräänkin kerran isäni lähtiessä koirien kanssa lenkille metsään Dixi ”katosi” isältäni. Koirat olivat vapaana ja yhtäkkiä isäni huomasi, että hänellä olikin vain yksi koira matkassa. Hän soitti kotiin, että olisiko Dixiä näkynyt, koska se oli aiemminkin tullut takaisin kotiin, jos ei maittanut ulkoilu. No eipä ollut, mutta ei Dixi ikinä pitkälle lähtenyt. Isäni käveli lenkin loppuun ja palatessaan samalle polulle, josta oli lähtenyt, näki hän Dixin istuvan polun vieressä ja nauttivan auringosta. Myöhemmin selvisi, että isäni oli lähtenyt kävelemään koirille tuttua lenkkiä Dixin mielestä väärään suuntaan. Ilmeisesti Dixi oli jäänyt haistelemaan jotain ja isäni ja Muumi olivat kadonneet näköpiiristä, joten Dixi oli päättänyt jäädä odottelemaan heitä siihen polun varteen.

Dixin kunto heikkeni vähitellen ja sillä todettiinkin sydänvian aiheuttama sivuääni sydämessä. Myös näkö ja kuulo alkoivat heiketä. Kuitenkin Dixi jaksoi vielä leikkiä Muumin kanssa ihan viimeisinä päivinä, vaikka ulos ei aina jaksanutkaan lähteä. Dixi nukahti ikiuneen omalle patjalleen kesäkuussa 1998.

Kuitenkin tästä koirasta jäi koko perheellemme sellainen airis-ihastus, että airikset olivat aina mielessä, vaikka perheellemme tulikin muutamaksi vuodeksi ”lakelandinterrieri-kausi”. Uuden airedalen otin kuusi vuotta Dixin pois menon jälkeen ja kyllä se airis on aina airis.

Teksti: Henna Kiukkonen